Kolme vuotta mennyt nyt jo siitä, että mun eräs todella pitkäaikainen ystävä laittoi meidän ystävyyden karikolle. Se piti sitä parhaana päätöksenä ettei enää oltas missää tekemisissä, mutta nyt tänään ku puhuin mun erään toisen ystävän kanssa, se kerto että se mun ystävä oli kertonu sille toiselle kaipaavansa ja paljon mua. Ja kaikenlisäks se on nyt työharjottelussa mun pikkuveljen luokalla. Että miten niin purskahdin itkuun? Itkun aiheen kruunas vielä sekin, että nyt on sen mun vanhan ystävän syntymäpäivä. Aina pienempänä meillä oli tapana tapella just tänä päivämääränä, mutta aina saatiin sovittua ne riidat ja juhlittiin kunnolla synttärit loppuun. Mutta nyt, mulla ei oo ees mahollisuutta sanoo sille kahta viatonta sanaa; Hyvää syntymäpäivää. Se ois vähintä mitä mää haluaisin tällä hetkellä tehä. Ja vielä kun mua ahistaa niin helvetisti, ku en voi ees sanoo että kyllä mäkin haluun sopia, mutta se ei oo hyväksyny mitään mun messengerpyyntöjä eikä muutenkaan oo mahollisuutta nähä sitä missään. Onhan se yks keino, että kirjoittaisin sille kirjeen ja pistäisin sen menemään mun veljen kautta sille. Se ois sitte eri asia, kuinka moni ulkopuolinen sen tulis näkemään, mutta eihän sillä pitäis olla mitään merkitystä. Se on vaan paperille präntättynä mun ajatukset sen silmille. Mutta.. En mä tiedä voinko mä tehä sen. En mä pysty. Tai sit pystyn.
Äh, en tee asialle mitään ennen ku se henkilö kävelee jossain vastaan ja saan hukuttaa sen mun kyyneliin.

En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa tätä. En haluu olla lomalla, haluun jo takas kouluun ja ysiluokan vaikeuksiin että unohtaisin omat ongelmat. Keskittyisin vaan opiskeluun. Mutta ei, mua rankaistaan saatana tällä että pitää olla kotona ja kohdata kaikki paska päin naamaa. Vituttaako se? Kyllä. Tympiikö se? Kyllä. Tänäänki, päivä alko niinku ei mitää huolta, mut ku ensimmäinen ongelma tuli eteen, mieliala romahti ja vajos nii alas ku vaa pysty. Enkä oo sen jälkeen päässy sieltä asteelta ylemmäs. Aloin vaan tiuskimaan tuskaani kaikille, ja sain pahotettua veljenki olon. Sitä nyt viimesenä haluaisin, ku sillä on muutenki raskasta ja mä vaan lisään siihen painoa riitelylläni. Ja toinen mikä mua tympii eniten, on se, kun oon nykyään niin ulkopuolinen kaikesta. Ei sillä, että mut ois jätetty tahallaan sinne, vaan mää suorastaan pyrin sinne kaikilla mun tekemisillä. En tajua itteeni, enkä käsitä, miks yritän tehä ittelleni mahollisimman yksinäistä. Oon vaan tämmöne saatanan säälittävä tapaus, joka ei ymmärrä ittelleen parasta. Välillä tuntuu että mun pään sisällä tappelis kaks aivan erilaista ihmistä. Toinen on kiltti ja oikee enkeli, toinen taas on se angsti, mikä masentaa aina vaan lisää ja lisää, ja ottaa musta vallan eikä päästä monesti enää irti. Kaippa ne on ne omatunnon osapuolet. Aika ironista, omatunto ottanu vallan.. Tai ehkä ei. Ehkä mä oon vaan seonnu, ehkä mä en edes tajua mitä mulle tapahtuu, vaan annan näittenkin sanojen tulla suoraan jostain.. En tiiä, mielestä? Sydämestä? Vaiko jonkun muun päästä? En tosiaankaan uskalla edes arvata. Ainoa, kuka vois pelastaa mut tältä, on myös suuttunu mulle. Ja mistä? Siitä, etten tue sitä enää missään. Syystäkin, kun pelkään vaan loukkaavani ja pahentavani vaa kaikkien mieltä. En uskalla mennä enää mihinkään porukkaan mukaan, kun pelkään että mun humoristisuus loppuu kesken ja 'se paha puoli' saa vallan. 'Unoha että sanoin mitään. Tai no joo, unohtaisit sää käskemättäki.' Miten tuohon nyt pitäs suhtautua? Varmaan pitäs juhlia, kun on edes jonkun verran puolustuskantaa jäljellä. Jos ei nimittäi olis, olisin jo vetäny ranteet auki. Tai jotain muuta hengenriistävää. Mut tarkemmin ku ajattelee koko asiaa, ei mulla varmaan olis edes pokkaa tehdä sitä. Mä vaan hoitaisin mun läheisille entistä enemmän murhetta, ku niitten pitäs järjestellä mun hautajaisia yms, surra muka mun menettämistä. Paskat mua kukaan suris. Kyllä ne niin jaksaa aina väittää, mutta 99/100 osaa mitä ne mua kommentoi, on aina negatiivista hössötystä. 'Oot läski, älä angstaa, miks oot tollane, älä ny tostaki suutu, liikkuisit joskus, älä oo tollanen tai tämmönen'. Mäkämäkämäkämäkä. Vittu räjähtää tollasesta pää. En oikeesti kestä enää kauaa olla muitten pompoteltavana. Oon vaan kaikille 'se kiltti ja hiljanen, se järkevä'. Miksei kukaan nää että mä oon muutakin? On mulla tunteet. En osaa selittää, miks mua sattuu sekin, että mua sanotaan herkäks. Kai mä oon ylihypersuperherkkä tapaus. Ei jeesus sentää.. Mitäköhän mun läheiset sanois jos näkis tän? Tunnistais mut tästä ja tajuais että syytän niitä siitä mikä oon? Jos näin pääsee vielä joskus käymään, mä pyydän anteeks. Enemmä ku ees mä ansaitsisin pyytää. Mulla ei oo oikeutta syyttää muita siitä, miten paskiainen musta on tullu. Syytän mielenterveyttäni. Oon liian sekasi selvittämään välini ihmisiin, jotka ennen oli mun vieressä tukemassa, tiesivät tai eivät mun murheen syyn. Nyt mulla ei edes ole niitä läheisiä tukemassa. Kaikki vaan hokevat; 'Mikä on?' Mitä tuohon nyt voi sanoa? 'En mä tiiä, ei mun sairaudelle oo varmaan keksitty parannuskeinoa, taikka edes nimeä.'