Kolme vuotta mennyt nyt jo siitä, että mun eräs todella pitkäaikainen ystävä laittoi meidän ystävyyden karikolle. Se piti sitä parhaana päätöksenä ettei enää oltas missää tekemisissä, mutta nyt tänään ku puhuin mun erään toisen ystävän kanssa, se kerto että se mun ystävä oli kertonu sille toiselle kaipaavansa ja paljon mua. Ja kaikenlisäks se on nyt työharjottelussa mun pikkuveljen luokalla. Että miten niin purskahdin itkuun? Itkun aiheen kruunas vielä sekin, että nyt on sen mun vanhan ystävän syntymäpäivä. Aina pienempänä meillä oli tapana tapella just tänä päivämääränä, mutta aina saatiin sovittua ne riidat ja juhlittiin kunnolla synttärit loppuun. Mutta nyt, mulla ei oo ees mahollisuutta sanoo sille kahta viatonta sanaa; Hyvää syntymäpäivää. Se ois vähintä mitä mää haluaisin tällä hetkellä tehä. Ja vielä kun mua ahistaa niin helvetisti, ku en voi ees sanoo että kyllä mäkin haluun sopia, mutta se ei oo hyväksyny mitään mun messengerpyyntöjä eikä muutenkaan oo mahollisuutta nähä sitä missään. Onhan se yks keino, että kirjoittaisin sille kirjeen ja pistäisin sen menemään mun veljen kautta sille. Se ois sitte eri asia, kuinka moni ulkopuolinen sen tulis näkemään, mutta eihän sillä pitäis olla mitään merkitystä. Se on vaan paperille präntättynä mun ajatukset sen silmille. Mutta.. En mä tiedä voinko mä tehä sen. En mä pysty. Tai sit pystyn.
Äh, en tee asialle mitään ennen ku se henkilö kävelee jossain vastaan ja saan hukuttaa sen mun kyyneliin.